Betty Wihermäki muistelee koulunkäyntiään vuosina 1910-1922.
Muistiin merkinnyt Pirkko Riihonen.
“Aloitin luultavasti koulunkäyntini noin viisivuotiaana. Kävin Hankkilassa ensimmäisen kiertokouluni, Munkkilassa. Mutta sitä en muista, kuka siellä oli opettajana enkä juuri muutakaan. Aapiskirjaa kuitenkin tietenkin tavattiin.
Mutta sitten, kun Huhdalle oli tultu, siellä oli silloin käyty kiertokoulua monessa talossa. Ainakin neljässä- viidessä talossa minäkin olen käynyt kiertokouluni. Ja siellä oli opettajana Turja-niminen. Hän ei ollut naimisissa. Semmoinen vanha opettaja. Hän oli vuosia täällä ja oikein mukava opettaja. Silloin taisi käydä sellaisiakin oppilaita, jotka kävivät rippikoulua samalla kun käytiin sitä kiertokoulua, mutta minä olen ollut noin kuusi-seitsemänvuotias, kun olen käynyt kiertokoulua.
Kaikenlaista siellä tapahtui – olen täällä Pranterin (Branderin) tuvassakin käynyt koulua – ja se oli kaikkein hauskinta, kun sain uudet kengät ja sitten kaaduin oikein monta kertaa sillä välillä, kun oli talvinen aika ja opettaja tutkasi, että minkä tähden myöhästyin koulusta. Minulla ei ollut muuta sanomista kuin että uudet kengät olivat niin liukkaat, että kaaduin niin monta kertaa, että tuli koulusta myöhästyminen. – Ja sitten ne isommat tytöt, ne roikkuivat katoissa leipäorsissa ja sitten ne isot pojatkin osasivat omat kurinsa kaikki.
Sitten oli sellainen pieni virsikannel. Ja ensimmäisen laulun muistan: “Me kainoja ollaan ja pieniä vaan, mutt luoja ei unhoita kukkiakaan.” Se on mieleeni jäänyt ja pysyy myös näin vanhanakin mielessä. Kurinpito-ongelmia ei sanottavasti ollut, kyllä ne opettajaa tottelivat. Se oli se rangaistus, kun pistettiin nurkkaan. Nurkassa sitten oltiin niin kauan kuin oltiin ja pyydettiin anteeksi ja se oli sillä sitten selvä. Mutta ei mitään väkivaltaisuutta ollut minun tietääkseni ainakaan eikä täällä kylässä, täällä kouluissa.
Kiertokoulu kesti kuusi viikkoa kerrallaan ja sitten se siirtyi taas toiseen kylään. Vaikka olen minäkin Mullilan kylässä käynyt yhden kiertokoulun. Se oli talvisaikakin vielä, kun käytiin siellä, niin että kyllä toisissa kylissä käytiin myöskin. Kiertokoulussa oli pulpetit sillä tavalla, että joka talosta oli pulpetti ja oli niinkin pitkiä pulpetteja, että kuusi oli yhdessä pulpetissa ja viisi. Ja kirjoitusvälineinä oli “kriffelikynä” ja kivitaulu. Ja sitten oli se ainainen vesipullo siinä ja se vesipullo oli sellainen, että se aina meni väärinpuolin sinne lattialle . Ja sitten oli joku flanellinkappale tai muu sellainen, jolla sitä taulua pyyhittiin tai sitten vain yhtäkkiä pyyhittiin kädellä puhtaaksi se taulu.
Noin yksitoistavuotiaana siirryin kansakouluun. Kansakoulua käytiin Harjulla, huhtalaiset kävivät kaikki Harjun koulua siihen saakka, kun tänne tehtiin tämä uusi koulu, joka vielä nytkin on käytännössä. Harjulla kävin neljä vuotta koulua ja siellä ei ollut mitään muuta kuin laskentoa ja luettiin. Ei silloin paljon mitään urheilua ollut, ei ollut suksia eikä mitään. Ulkona leikittiin jotakin kissaa ja hiirtä ja pikipataa ja joitakin tankoja oli, joissa roikuttiin. Siinä se urheilu sitten kaikki oli – paremminkin keväällä. Sisällä voimisteltiin myös. Ja käsitöitä oli, kuten sanoin. Neljä vuotta sitten käytiin, enkä minä ole käynyt mitään jatkokouluja enkä mitään, siihen se loppui.
Käsitöissä tehtiin alemmilla luokilla sukat ja vanttuut, ne olivat ensimmäiset, joku voi tehdä patalapunkin. Ylemmillä luokilla neulottiin keinutuolinmattoja ja joku teki kokopuvun. Myös miesten paita kuului ylempien luokkien käsitöihin. Sitten jotkut kutoivat vielä sormikkaitakin – se olikin sellainen vaativa tehtävä se sormikkaan kutominen. Mutta olipa meillä hyvä käsityönopettajakin. Pojat tekivät puutöitä, saunatuoleja ja kukkalautoja.
Voimistelu sisällä ei ollut niin ahdasta kuin luulisi. Perättäin seisottiin pulpettien välissä ja voimisteltiin: kädet ylös. Sivuille ja kyykistyttiin ja siinä se voimistelu oli. Ei se ollut sen ihmeellisempää. Alaluokan puolella oli ahdasta, mutta ei yläluokan. Siellä oli oikein hyvät tilat – Harjun koulun luokat ovat aika isoja. Kouluruokailua ei ollut. Jokaisella oli maitopullo ja voileipää mukana, jos oli. Toisilla ei ollut mitään. Ja sitten kun syötiin, toiset menivät luokasta pois silloin, kun toiset söivät, ettei ruvennut tekemään mieli ruokaa. Paljon oli tällaistakin. Ja joillakin oli kova leivänpalanen kourassa ja siitä sitten haukkasi. Se oli monenkin ruoka. Se oli sellaista, kun minä koulua kävin. Ruoka oli yksinkertaista joka paikassa ja kaikilla ei sitten mitään. Toisilla oli sitten komeat voileivät ja maitoa.
Koulupäivä oli yleensä yhdeksästä kolmeen ja lauantaisin kahteen. Koulumatkaa oli meidän kylästä joillakin 10 km edestakaisin ja minullakin noin 6 km. Kansakoulussa oli ensimmäisellä luokalla lyijykynä ja vihko ja kriffelitaulukin vielä. Kolmannella luokalla oli jo muste ja mustekynä. Mutta kyllä sekin semmoista oli, että silloin oli mustetta, sitä oli lattialla ja sitä oli pulpetilla, miten se aina menikin nurin se mustepullo. Ja sitten oli se hankaluus, että sitä ei annettu kuin “määräseltään” ja jos se kaatui, niin joskus jouduttiin sitten kotoa hankkimaan mustetta, lisää ei aina koulusta saanut.
Laskentoa opeteltiin helmitaulun avulla. Se oli kyllä aika hankalaa, kun piti sormilla niitä helmiä lykkiä. Ja sitten oli iso musta taulu, siihen opettaja kirjoitti liidulla, kirjaimia ja numeroita, joista sitten otettiin mallia. Välitunnilla hypättiin köyttä ja pelattiin pikipataa ja sarkaa, joka oli samaa kuin ruudun hyppääminen. Tässä oli tärkeää, että oli hyvä kivi.”
